Erityislapsi. Varhaiskasvatus. Puheterapia.
Esikoisen ollessa kahden vanha, tuoreen äidin vaisto alkoi kolkutella. Tyttö ei puhunut, mutta keksi omia yksinkertaistettuja sanoja arkipäiväisiin tilanteisiin. Jo pienen jokeltelu tuntui takkuavalta ja yksitoikkoiselta. Läheisten kaksivuotiaat alkoivat jo puhua pienillä lauseilla, kun minun tyttäreni sanavarastoon kuului kolme sanaa.
Tuossa vaiheessa ilmaisin huoleni neuvolassa. Neuvola käski seurata tilannetta ja palata asiaan, mikäli tilanteeseen ei tulisi muutosta. Tytön tullessa kahden ja puolen vuoden ikään, halusin saada puheterapeutin arvion asiasta ja muistan tuon puhelun varmasti loppuelämäni. Terveydenhoitaja kertoi, että kaksikymmentä sanaa on riittävästi, vaan tyttäreni sanavarastoon kuului (muiden kuin minun) ymmärrettäviä sanoja ehkä viisi. Sain ajan puheterapeutille, joka jo ensikäynnillä sanoi meidän tulleen juurikin oikeaan aikaan, vaikkei neuvola ollutkaan vielä huolissaan.
Puolen vuoden puhterapian avulla, tyttö oppi vihdoin äänteitä ja jopa yksinkertaisia sanoja. Olin onnellinen, mutta samalla myös ällikällä lyöty siitä, kuinka vähän tukea meille tarjottiin. Kolmivuotiaana tyttö meni päiväkotiin, jotta saisi kommunikaatioharjoitusta lisää. Päiväkoti otti lapsemme aivan ihanasti vastaan ja jo aloituskeskustelussa meiltä kysyttiin, kuinka toivoisimme heidän auttavan puheen kehityksessä. Meiltä kysyttiin usein päiväkotipäivän päätteeksi tulkintaa muutamaan sanaan ja muutamien kuukausien ajan saimme ihanasti palautetta, myös kirjallista, siitä kuinka hyvin tyttö edistyy ryhmässä. Motorisilta taidoiltaan tyttäremme on aina ollut erittäin taitava ja sen huomioivat myös varhaiskasvattajat. He osasivat ottaa pienen, heikosti puhuvan tyttäremme osaksi kaikkea sitä mitä muut hänen ikäisensä tekivät, vaikka tyttö oli kovin arka leikkimään toisten kanssa puheviivästymänsä takia.
Monelta taholta kuulin mielipiteitä siitä, kuinka tytölle ei vain oltu luettu ja laulettu tarpeeksi. Se satutti. Ja suututti. Jokapäiväisiin rutiineihimme kuuluu lukemista, leikkimistä, arkiaskareita niitä sanottaen - selitä tätä juurta jaksaen jokaiselle epäilijälle miltei päivittäin. Iltasatu, jok'ikinen ilta, vuosikkaasta lähtien. Lopulta puheterapeuttimme, joka oli alusta asti sitä mieltä, ettei lapsemme ymmärtämispuolessa ollut vikaa vaan puheen tuotossa, antoi meille ensimmäisen diagnoosin. Dyspraksis tyyppinen puheen tuoton erityisvaikeus. Ei siis millään mittapuulla meidän vanhempien toiminnasta johtunut puhumattomuus.
Tämän diagnoosin myötä pääsimme neurologisiin tutkimuksiin, jossa suljettiin pois aivoperäiset kehityksen viivästymät. Mitään neurologista ongelmaa tyttärellämme ei todettu, sillä kaikki tehtävät onnistuivat ikätasoisesti. Hän sai kehuja siitä, kuinka pyrki kommunikoimaan sekä keskittyi alun peloista päästyään. Lääkärit tekivät myös tutkimukset suussa, mutta esimerkiksi selittävää rakennepoikkeavuutta ei löydetty.
Nykytilanne 4.5-vuotialla on se, että äänteissä ja äänteiden yhdistämisessä on edelleen vajavaisuutta, mutta julkisen terveydenhuollon puheterapiaan meillä ei ole enää asiaa. Puheterapeutit tekevät osa-aikaisena sekä ylibuukattuna, emmekä me ole etulyöntiasemassa ajanvarauksissa, sillä tyttö edistyi myös kotona ja päiväkodissa. Minua harmittaa suuresti, ettei lapsen itkua siitä, kuinka häntä ei ymmärretä ja jopa kiusataan, oteta vakavasti. Meidät toivotettiin tervetulleiksi viisivuotiaana s, l ja r-kerhoon, jos tilanne sitä vaatii.
Tyttö haluaa oppia jo kirjoittamaan. Hän ei kuitenkaan edes sano jokaista kirjainta, joten harjoittelu on vaikeaa. Helpommaksi se tuskin muuttuu, kun apua vaivaan ei saada. Leikkipuistossa toiset lapset saattavat kysyä, etkö osaa suomea, vaikka tyttäreni puhuu jo selkeillä lauseilla maustettuna vain äännevirhein ja väärin sanamuodoin. Harjoittelemme kotona suun motoriikkaa ja korjaamme vääriä sanoja, mutta puhetta edistävää ja kannustavaa terapiaa ottaisimme myös mielellämme vastaan. Pelkään esikoulun ja koulun aloituksen kannalta sitä, mitä tuleman pitää, sillä eräskin puheterapeutti kertoi meille, että koulun alettua puheterapiaa on entistä vaikeampaa saada. Yksityinen puheterapia on kaupungissamme myös täysi - eikä yksityinen puheterapia ainakaan taloudellisesti kovinkaan helpolta ratkaisulta tunnu.
Dyspraksia ei meillä siis oireile liki ollenkaan puheentuoton ulkopuolella. Motorinen kehitys suussa saattaa olla kömpelöä, mutta kuulemma jumpattavissa normaalille tasolle. Siksi meillä syödään purkkaa, pistetään kieltä tötterölle, juodaan pillillä ja puhalletaan saippuakuplia. Muutamia, dyspraksiaan liittyviä ominaisuuksia tytöltä löytyy, mutta niiden kanssa palaamme lääkärille viisivuotisneuvolassa.
Sosiaaliset tilanteet ovat saaneet mielettömän paljon harjoitusta ihanan päiväkotimme ansiosta, joten tytöllä on ystäviä, vaikka alkuun pelkäsikin tilanteita ilman äidin tai isin läsnäoloa ja ennenkaikkea tulkkausta. Emme välitä enää toisten mielipiteistä tai ennakkoluuloista, vaan teemme yhteistyötä ammattilaisten ja ihanien ihmisten kanssa.
Nyt jännityksellä odotan, miten kuopuksemme puhe lähtee kehittymään. Hän on tällähetkellä 1v3kk vanha ja muutama yksittäinen sinnepäin-sana tulee. Hän ymmärtää hienosti puhetta ja ohjeita, sekä poimii uusia tavuyhdistelmiä viikottain. Onneksi esikoisen tilanteen myötä, hänen kehitystään seurataan ja siihen puututaan hieman nopeammin ja helpommin tulevaisuudessa.
Nykytilanne 4.5-vuotialla on se, että äänteissä ja äänteiden yhdistämisessä on edelleen vajavaisuutta, mutta julkisen terveydenhuollon puheterapiaan meillä ei ole enää asiaa. Puheterapeutit tekevät osa-aikaisena sekä ylibuukattuna, emmekä me ole etulyöntiasemassa ajanvarauksissa, sillä tyttö edistyi myös kotona ja päiväkodissa. Minua harmittaa suuresti, ettei lapsen itkua siitä, kuinka häntä ei ymmärretä ja jopa kiusataan, oteta vakavasti. Meidät toivotettiin tervetulleiksi viisivuotiaana s, l ja r-kerhoon, jos tilanne sitä vaatii.
Tyttö haluaa oppia jo kirjoittamaan. Hän ei kuitenkaan edes sano jokaista kirjainta, joten harjoittelu on vaikeaa. Helpommaksi se tuskin muuttuu, kun apua vaivaan ei saada. Leikkipuistossa toiset lapset saattavat kysyä, etkö osaa suomea, vaikka tyttäreni puhuu jo selkeillä lauseilla maustettuna vain äännevirhein ja väärin sanamuodoin. Harjoittelemme kotona suun motoriikkaa ja korjaamme vääriä sanoja, mutta puhetta edistävää ja kannustavaa terapiaa ottaisimme myös mielellämme vastaan. Pelkään esikoulun ja koulun aloituksen kannalta sitä, mitä tuleman pitää, sillä eräskin puheterapeutti kertoi meille, että koulun alettua puheterapiaa on entistä vaikeampaa saada. Yksityinen puheterapia on kaupungissamme myös täysi - eikä yksityinen puheterapia ainakaan taloudellisesti kovinkaan helpolta ratkaisulta tunnu.
Dyspraksia ei meillä siis oireile liki ollenkaan puheentuoton ulkopuolella. Motorinen kehitys suussa saattaa olla kömpelöä, mutta kuulemma jumpattavissa normaalille tasolle. Siksi meillä syödään purkkaa, pistetään kieltä tötterölle, juodaan pillillä ja puhalletaan saippuakuplia. Muutamia, dyspraksiaan liittyviä ominaisuuksia tytöltä löytyy, mutta niiden kanssa palaamme lääkärille viisivuotisneuvolassa.
Sosiaaliset tilanteet ovat saaneet mielettömän paljon harjoitusta ihanan päiväkotimme ansiosta, joten tytöllä on ystäviä, vaikka alkuun pelkäsikin tilanteita ilman äidin tai isin läsnäoloa ja ennenkaikkea tulkkausta. Emme välitä enää toisten mielipiteistä tai ennakkoluuloista, vaan teemme yhteistyötä ammattilaisten ja ihanien ihmisten kanssa.
Nyt jännityksellä odotan, miten kuopuksemme puhe lähtee kehittymään. Hän on tällähetkellä 1v3kk vanha ja muutama yksittäinen sinnepäin-sana tulee. Hän ymmärtää hienosti puhetta ja ohjeita, sekä poimii uusia tavuyhdistelmiä viikottain. Onneksi esikoisen tilanteen myötä, hänen kehitystään seurataan ja siihen puututaan hieman nopeammin ja helpommin tulevaisuudessa.
Ttanna
Kommentit
Lähetä kommentti